Kokemuksia elävästä elämästä

Oppaamme kertoi, että Maya kansa ei anna kihlajaisten merkiksi sormusta, vaan koppakuoriaisen näköisen, elävän eläimen, joka on koristeltu kauniilla kivillä. Sitten se vaan asetetaan rinnuksille, vähän niinkuin rintakoru. Täytyy myöntää, että vaikka siihen olisi liimattu timantteja, minä en kulkisi se elukka rinnuksillani. Otusta ruokitaan ja hoidetaan huolella.

Avioliiton auvoiseen satamaan mentäessä annetaan puolestaan kaulakoru, joka muistuttaa hyvin paljon egyptiläistä korua, johon ihmiset kaiverruttavat nimensä. Mayat kaiverruttavat puolison nimen koruun ja kantavat sitä kaulallaan. Luonnollisesti kaiverrus on tehty Mayojen omalla kielellä.

Mayakylissä elävät Mayat osaavat kuulemani mukaan hyvin harvoin, jos ollenkaan, puhua espanjaa, paitsi ne lapset, joilla on mahdollisuus espanjankielen opiskeluun toisena kielenä. Muutamat aikuiset, jotka satunnaisesti näkevät turisteja, osaavat myös vähän espanjaa. Kielitaidon karttuessa nuoriso hankkiutuu töihin muualle ja hotellissani myös tapasin muutamia Mayoja, jotkut oikeinkin hyvissä toimissa. Tämä siksi, että voidaan tukea rahallisesti omia perheitä.

Mayat tapaavat toisiaan kyläjuhlilla, joita järjestetään varsin usein  ja ne toimivat pitkälti nyyttäri periaattella, sillä tapana on, että kaikki tuovat juhliin jotain. Oikeastaan varsin järkevä ja fiksu tapa. Naimisiin mennään meikäläisittäin aivan liian nuorena ja siitä alkaa lapsenteko, joita perheessä saattaa olla 15 kappaletta. Eikä se ole edes mitään erikoista. Tapaamissani perheissä oli noin 8 lasta kussakin.

Vaikka perheet elävätkin omissa majoissaan, joissa on maalattiat, näyttää kaikki toimivan oikein hyvin. Siellä kuljeksivat erilaiset kotieläimet pitkin pihaa, pikkuruisia kananpoikia myöten, joita voi ottaa käteensä, kun ne eivät olleet mitenkään arkoja ihmisten kanssa, kuten eivät näyttäneet isommatkaan olevan. Villisian näkoiset otukset oli kuitenkin suljettu omiin majoihinsa.

Yhdellä perheistä oli pieni aurinkopaneeli katolla ja kaivo pihalla.  Pikkuhiljaa heidän elinolojaan parannetaan, mutta tuskin koskaan he ovat valmiita tai edes halukkaita meidän stressin täyttämään elämänmenoon.

Opas kertoi, että 2005 tapahtuneen hurrikaanin aikana yksikään Maya ei kuollut. Koska he osaavat tarkkailla luontoa ja eläimiään, he hakeutuivat ajoissa turvaan. Majat tietenkin lentelivät taivaan tuuliin, mutta heille itselleen ei käynyt kuinkaan. Iloista, että vielä löytyy tuotakin taitoa, sillä meidän tekniikkamme ei aina ehdi kaikkeen ajoissa eikä siten ole niin luotettavaa.

Matkaan lähdettiin klo 8:10 ja pikkubussi oli täynnä aika tuhteja Jenkkejä. Ainoa istuin, joka oli vapaana, oli valitettavasti tuhdimman pariskunnan vieressä ja tunnin matka mennen tullen meni tästä syystä puolella kankulla istuen. Kostoksi puhuin oppaiden kanssa espanjaa koko matkan.

Kuumuus iski välittömästi sieluun saakka, kun saavuimme perille. Ensin meidät ohjattiin kuin lammaslauma vessaan, jotka eivät tapansa mukaan toimineet, sitten jaettiin vesipullot ja eikun traktorivetoiseen turistijunaan. Ryhmässä oli huonojalkaisia ihmisiä, joten vauhti itse kohteessa oli sen mukaista.

Rauniot sijaitsevat meren rannalla, espanjalaiset valloittajalaivat yrittivät nousta siellä maihin, vaan karikot olivat paikan suojana, eivätkä he maihin päässeet. Paikan löysi aikanaan amerikkalainen argeologi, joten espanjalaisten tuhoilta vältyttiin. Paikka oli tuolloin täysin kasvillisuuden peitossa. Ainoa sisäänkäynti on hyvin kapea ja matala, eivät kuulema olleet silloinkaan pitkiä ihmisiä, joten aukko muurissa oli sen mukainen.

Mayakansalle paikka on pyhä. Siellä asui lähinnä heidän shamaaneja, muita oppineita ja parantajia. Kauppaa käytiin lampailla, jos oikein ymmärsin ja kerran kuussa ruokavarastot täydennettiin matkaten veneillä lähiseudun kauppapaikoille. Aluetta ympäröi muuri, jota nykyisin on enää vain vähän jäljellä loiston aikoihin verrattuna.

Shamaanin pää oli aina muotoiltu pitkulaiseksi, otsa suoraan linjaan nenän kanssa. Väittivät, että niinä aikoina sitä oli pidetty kauniina. Näinköhän nykyisin. Seuraajaksi valittiin sopivaksi katsottu vauva ja pään muotoilu alkoi varhain ja kesti useita kuukausia. Jos en väärin muista, niin Inka kulttuurissa noudatettiin tätä samaa muotoilua.

Osa raunioista on aika pahoin jo sortunut, mutta suurin ja pari pienempää temppeliä on vielä komeasti pystyssä. Joka vuosi 21.03 Mayat kokoontuvat alueelle, kuten muillekin vastaaville pyhille paikoille, joita on useita ja kyseisen aamun sarastaessa kansa odottaa Shamaanin johdolla auringon nousua, joka tulee näkyviin kun suuri tähti pienemmän temppelin tarkkaan sijoitetusta aukosta. Näkemämme valokuvan perusteella aurinko todellakin näytti valtavalta tähdeltä. Paikkalle on tuona päivänä pääsy vain Maya kansalla, jolloin he saavat suorittaa omia rituaalejaan.

Shamaani sitten tämän perusteella selvittää, millainen vuosi on tulossa. Meille kerrottiin, että 2005 aurinkoa ei pilvien vuoksi nähty ja Shamaani ennusti tämän ja muiden merkkien perusteella huonoa vuotta. Sinä vuonna alueelle kuulemma iski pahin hurrikaani miesmuistiin.

Matkan päätteeksi pulahdin alueen rannalla mereen ja ostin muistoksi hopeisen kaulakorun, joka muistuttaa suuresti egyptiläisten valmistamia koruja nimikaiverruksineen. Tähän koruun ei kaiverrettu nimeäni, vaan kultaisin Maya hieroglyfikirjaimin sana Zamma. Se on Mayan kieltä ja tarkoittaa sanaa Tulum. Se oli minun vähäinen tapani kunnioittaa heidän pyhää paikkaansa.

Retki Coban Maya raunioille oli antoisa. Opimme, millaisiin puihin ei saa koskea, koska ne ovat myrkyllisiä. Yhden sellaisen juurella asusti myös kimalaisia, jotka sen vuoksi olivat myrkyllisiä. Näimme kukan, joka muuttaa väriä keltaisesta siniseksi, kun sitä kuumentaa vaikkapa tupakalla. Eikä se mitenkään kärventynyt. Katselimme, kuinka aito Maya kiipesi puuhun ja pilkkoi sieltä meille purkkaa. Oikeesti, se maistui hyvälle ja miellyttävän makealle. Meille esiteltiin erilaisia kasveja ja puita, joita Mayat käyttävät lääkitykseen.

Sitten tuli aika kiivetä siinä tuhannen kuumuudessa yhteen korkeimmista rauniopyramiideista. Olin siihen mennessä jo ihan riekaleina, sillä kuumuus oli kaataa maahan. Joten nousin vain puoleenväliin tai vähän allekin. Olin varma, että tulisin pää edellä alas, jos nyt ylös koskaan pääsisin. Vähän oli jyrkkää.

Kun selvisimme lopulta ruokailuun, tuntui hassulta, kun koko homma hoitui kuin kouluruokailussa. Rivissä seisoi patojen ja pannujen ääressä suusuojilla varustetut tarjoilijat, jotka kauhoivat lautasillemme ruokaa. Se oli maukasta, onneksi emme kuitenkaan nähneet sen paikan keittiötä.

Sitten pääsimme tutustumaan alkuperäisten Mayojen elämään. Kapeista puista ja lehtikatoista kyhätyissä majoissa asui 8 tai useamman lapsen perheitä ilman huolen häivää ja hymy huulilla. Vähän ne oli likaisia, mutta vesi on siellä kortilla. Espanjalaisen ryhmämme jäsenet jakoivat lapsille karkkia ja hedelmiä arvellen, että he ovat jotenkin surkeita ja nälkäisiä. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Päinvastoin. Oppaamme, aito Maya itsekin, nimenomaan tähdensi, että heillä ei ollut puutetta, kaikki oli omavaraista. Lapset näyttivät terveiltä ja iloisilta, samoin vanhemmat. Kenelläkään heistä ei ollut kenkiä ja juuri kävelemään oppineet lapsetkin kulkivat terävien kivien yli kuin ei mitään. Saimme myös käydä heidän koteihinsa tutustumassa, mikä oli kyllä minusta vähän noloa, mutta menin mukana kuitenkin. Riippukeinut olivat sänkyinä ja huovat, mikäli niitä talvisin tarvittiin, roikkuivat kattoparrulla. Keittiö oli pelkkä tulisija. Vessa oli missä tahansa sovitussa paikassa luonnossa.

Lopuksi oli vuorossa uinti makean veden altaassa, joka oli luonnon omaa inspiraatiota. Vesi oli vain noin 24 asteista ja keskellä ei mitään, mutta oikein raikas kokemus sen kaiken tuskaisen kuumuuden päälle.

Oikein opettavainen retki meille kaikille turhuuden kerääjille. Ja hyvä muistutus siitä, että luonnosta saa kaiken tarvitsemansa. Sitä vain pitäisi meidän kaikkien osata myös suojella.

Alkajaisiksi Meksikon kuuma aurinko poltti ihon, vaikka suojakerrointa oli 30. Nyt on sitten 50. Mutta sitäkin pitää laittaa vähän väliä, kun kaiken vapaa-ajan vietän meressä uiden.

Piti heti päästä hierojan käsittelyyn, jota odottelin rannalla riippukeinussa palmujen alla loikoillessa. Niissä kapistuksissa voi muuten todellakin nukkua! Aromaterapia rentoutti totaalisesti ja nukahdin käsittelyyn.

Shoppailua voi tässä maassa harjoittaa mielin määrin. Vähän erilaista kuin Kuubassa tai Dominikaanisessa tasavallassa. Turisti krääsää on tarjolla joka kulmassa ja Jenkit hamuaa kaikkein halvinta. Olen saanut kuvan, että ne ovat vähän nuukia. Jenkkikansaa täällä riittää ja olenkin tutustunut moniin mukaviin ihmisiin. Ne muuten juo kaksin käsin ja pitää melkoista mölyä.

Kukaan ei tunnu tietävän, missä sellainen kummajainen, kuin Suomi on. Ne on yhden käden sormilla laskettavissa, jotka osaavat sijoittaa maan pohjoiseen Eurooppaan. Tässä hotellissa ei ole yhtään suomalaista. Paitsi minä. Mutta olen kyllä äänessä muutaman suomalaisen edestä. Eduksi katsotaan espanjan kielen taito ja siksi hauskaa riittää. Tapasin meksikolaisen pariskunnan allasbaarissa, joille oli sydämen asia juottaa suomineidolle Tequilaa. Ja tottahan sitä heidän kanssaan samaan tahtiin nautin. Ja hyvin pärjäsin! Koska alunperin olin matkalla uimaan, hyppäsin juominkien jälkeen vielä mereen selvittämään päätäni. Osoitteet vaihdettiin ja sain kutsun heidän luokseen pääkaupunkiin.

Delfiinien kanssa uiminen oli ihastuttava kokemus. Siellä ne kiidätti neitoa iloisesti meressä. Niitä sitten halattiin ja piti pussatakin. Esityksen päätteeksi saimme ostaa valokuvia ja videon ryhmämme elämyksistä.

Huomenna on vuorossa kokopäivä retki Cobaan. Pitää varmaan tästä kömpiä unilaatikkoon, että herää ajoissa.

Siskoni kirjoitti blogini ensimmäisiin kommentteihin mietteitään armokuolemasta. Tosin pohdinnat lähtivät alkuun ensin koiran lopettamisesta ja päätyivät ihmiselämän lopettamiseen. Koira ja mikä tahansa lemmikki saa kuitenkin monessa perheessä perheenjäsenen aseman. Joskus jopa paremmankin, joka yleensä hyväksytään mukisematta.

Armokuolemaan liittyy paljon henkistä pohdintaa erityisesti niiden taholta, jotka tänne jäävät ja päätöksenteossa auttavat. Ja siinä varmasti tulee mieleen ajatus jumalana leikkimisestä. Olemme tottuneet puheisiin, että kärsimyksiä pitää olla, ne ovat kuulema hyväksi sitten taivasmatkalle, kun ollaan kärsimysten kautta kasvettu paremmiksi ihmisiksi. Näin se minun muistiini jäi. Mutta tuo on mielestäni ainoastaan ihmisten omaa keksintöä. Kohtuuton kärsimys ei ole mielestäni mitenkään perusteltu ihmimillisten olentojen ajatusmaailmassa.

En tarkoita, että tässä nyt pitäisi olla tapporuisku kädessä, matkalla seikkailemaan kärsivien ihmisten luo apua tarjoamaan. Järkeä, tietoa ja inhimillisyyttä tarvitaan. Asuinmaassani armokuolema on sallittua.

Mitä tulee läheisensä menettäneen suremiseen, todellakin, sitä sanotaan itsesääliksi. Kun jää yksin, tai kun ei toista enää fyysisesti tapaa. Ja sitten tähän päälle vielä sanotaan, että itsesääli on sairautta. Jopas jotakin. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, miten kohtaa surun ja miten sen käsittelee. Joskus lyhyellä, joskus pidemmällä kaavalla. Ei siinä toisten sanontoja tarvita. Kuolema on hyväksyttävä ennemmin tai myöhemmin. Halusi tai ei.

Itse olen menettänyt niin paljon läheisiä ja ystäviä, että kuoleminen ja sen käsitteleminen ei enää kaada maahan, vaan pikemminkin rikastuttaa elämää sen tuoman sielun yhteenkuuluvuuden kautta. Ja kun tämän päälle oudot tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, joilla on yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiin, niin se vain lisää hyvää oloa siitä, että vielä ollaan vähän niinkuin “kuulolla” keskenämme. Jokaisen vain pitää se itse oivaltaa ja havaita.

Olen oppinut hiljalleen ottamaan nämä asiat osana elämää. Tästä aiheesta riittäisi puhumista vaikka loppuelämäksi, mutta taidankin siirtyä nyt elämään tätä päivää.

Tänään työpaikallani kokouksessa keksivät, että minun pitää alkaa antamaan työhöni liittyvää koulutusta myös ranskankielellä, kunhan sitä ensin vähän opiskelen lisää. Ei riitä, että sinulla on 5 kielen taito, ranskaa pitää puhua niille, joilla ei ole kuin se yhden kielen taito. Todella epistä. Näissä hommissa on kuitenkin kahden kielen osaamispakko, joten mietityttää, mikä se toinen kieli mahtaa olla ranskankielisillä. Veikkaan, että sekin on ranska.

Pystyn kyllä lukemaan asiakirjat ja selviän puhumalla normaaleista asioita, muttei tulisi mieleenkään lähteä kouluttamaan ranskankielisiä ranskaksi aiheesta, jota itse olen tehnyt vasta reilut puoli vuotta, tuntematta kyseisellä kielellä edes alan terminologiaa. Johan siinä nauraisi naurismaan aidatkin!

Näiden kielikursseilla ei puhuta työpaikkaterminologiaa muutenkaan. Muistelen, että joskus käymilläni ranskantunneilla opettaja valitteli selkäänsä, kun oli tehnyt puutarhatöitä viikonloppuna ja siitä keskusteltiin. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa! Englannin jatkon lopputentissä teksti koski vankeja, vankiloita ja katurikollisuutta. Revi nyt siitä sitten sanontoja työpaikallesi. Tää on tosi syvältä!

Näillä leveysasteilla jopa kaupassakäynnistäkin saa aivan raivostuttavan kokemuksen. Vaikka olisit ollut kuinka hyvällä tuulella ennen kauppareissua, tulet varmasti ärtyneenä takaisin kotiin.

Ensin tietenkin tulee autoilijat, jotka päättävät koukata liikenneympyrässä vasemmalta puolelta editsesi liittymään, vaikka hyvin näkee, ettei minulla ole vilkkua päällä ja siksi jatkan ympyrässä. Takana tule ketään, mutta minun edestä piti päästä, joten meikä seisoo jarrun päällä sydänhalvauksen partaalla! Oikeata MINÄ ENSIN -ajattelua! Moottoritiellä sama juttu. Autoni ei ole mikään pieni purkki, joten eipähän minuun ainakaan satu, kun rysähtää…..

Ja sitten siellä kaupassa. Jostain kummallisesta syystä siellä pidetään monen perheen seuroja juuri sellaisessa paikassa, ettet pääse eteenpäin. Käytävillä kärryt on keskellä kulkutietä, joten ei toiveita sielläkään päästä mihinkään. Kun sitten tuhannen pardon mölinän jälkeen pääset kassalle, on takana tulevan kärry selässä kiinni ja pari lasta tai aikuiset itse pitävät huolta siitä, että niitä tuupitaan selkään koko ajan, pardon mutinan säetyksellä. Kassajonon ihmeellisyyksiin kuuluu sekin, että tiukan kassajonon välistä pitää joidenkin vain pakosti päästä läpi poikkisuunnassa, odottaen sinun varmaan nostavan oman kärrysi ilmaan, että pääsevät näppärästi, kun eivät viitsi kiertää jotain käpästä hyllyriviä. Olisihan se kamalaa. Joten koko jonon pitää sovitella ja ketkutella kärryjään raivon partaalle saakka. Loputtomasti.

Minun ei varmaan enää pidä lähteä lauantaisin ruokaostoksille. On paremmalla tuulella, kun ei mene minnekään tuupittavaksi.

Tässä maassa alkaa olla jo selvää, että asiat eivät hoidu ihan käden käänteessä. Talomme hissi on ollut rikki jo viime torstaista, eikä se yleensä paljoa haittaisi, ellei sitten asu talon ylimmässä kerroksessa tai ole jotain muuta (oikeaa) syytä, miksi hissiä tarvittaisiin. Itse henkilökohtaisesti päästin Koneen miehen perjantaiaamuna taloon sisään hissinkorjaukseen, vaan eipä tullut valmista.

Kyseisenä torstaina 4. kerroksen vanharouva jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan. Näitä aika jyrkkiä ja kapeita rappusia pitkin eivät ambulanssimiehet voineet rouvaa kuljettaa, joten hänet siirrettiin ambulanssiin olohuoneen ikkunan kautta erillisellä nosturilaitteella. Hississä olisivat voineet rouvan rullatuolilla viedä, vaan kun ei nyt ollut käytössä hissiä. Miten ovat kulkeneet ne, joilla on lastenvaunut ja/tai rattaat. En nähnyt ko. kuljetusvälineitä alakerran aulassa, joten niitä on joko kiskottu rappuja pitkin kotiin tai sitten on vain oltu kotona. Belgialaiskouluissa on vielä tämän viikko lomaa, joten toivottavasti tämän talon lapsiperheet ovat lomilla, kunnes hissi on kunnossa.

Hissi sai myös meikäläisen suuren laiskuuden huumaan. Ei tullut mieleen ottaa mummokärryä ja lähteä kauppaan ja kiskomaan täyteen ahdettua kärryä sitten rappuja pitkin 5. kerrokseen. Tiedän kyllä, että ennenvanhaan sitä on loikittu reippaasti vaikka kuinka monenteen kerrokseen, vaan nämä jyrkät raput vie mehut harjaantumattomalta jo 3. kerroksen tasanteella.

Voihan toki viikonlopun laiskuuteen olla osasyynä myös pitkällä kaavalla vietetty perjantai-ilta, jonka jälkimainingit osittain kannusti jättäytymään sohvanpohjalle tutkimaan digiboxin leffatarjontaa. Digiboxin hyvänä puolena on se, että tilatun leffan saa nopeasti takaisin ruudulle, jos nyt on poikkeuksellisesti sattunut nukahtamaan kesken katselun, kaukosäätimet mukavasti vatsan päällä. Miten ne siinä pysyvät siististi, ei vielä ole minulle selvinnyt. Joka tapauksessa, ihanan laiska viikonloppu! ELÄKÖÖN SALLITTU LAISKUUS!

Eilen, aika pitkän työpäivän päätteeksi, päädyin EU kompuusin nurkilla olevaan irkkupubiin “suomi -seuroihin” ja sieltä vielä toiseen irkkupubiin, jossa vietettiin erään latvialaisen TV-toimittajatuttavani läksiäisjuhlia. Latvialaiset osaavat juhlia kunnolla, eikä heillä myöskään näytä olevan minkään valtakunnan huolta seuraavan päivän työpäivästä, sillä nestemäistä seurustelun kyytipoikaa nautitaan sen verran reilusti.

Se on tietenkin silloin ihan ok, jos sattuu omistamaan supermaksan, joka polttaa alkoholia nopeammin, kuin sitä ehtii sisuksiinsa kaatamaan. Minun maksani ei kuulu tähän onnellisten maksojen joukkoon, joten puolenyön jälkeen oli pakko hilautua kotiosoitteeseen ja valmistautua unten maille.

Ko. pubin kanta-asiakkaaksi jymähtänyt, noin 10 hengen latvialaisseurue pitää aina jonkin sortin kissanristiäisiä. Ja kesäaikaan juhlat senkun lisääntyvät. Joten tästä voi vain vetää sen johtopäätöksen, että niillä kaikilla on supermaksa!

Hämmennyin alkujen alussa tässä maassa sitä, kun aamuisin miehet kättelivät ja toiset jopa poskisuutelivat toisiaan tervehtiäkseen. Ajattelin, että jopas jotakin, kunnes vuosien saatossa totuin näkymään. Mihin en kuitenkaan ole vieläkään tottunut, että hississä toivotellaan samoille kollegoille päivää, näkemiin ja lopuksi vielä hyvää illanjatkoa tai viikonloppuja, ei mitään väliä, moneenko kertaan niitä päivässä näet. Omituista. Eihän sitä nyt alvariinsa tarvitsisi toitotella! Kyllä se kerralla tulee ainakin minulle selväksi. Nyt pitää vaan seuraavan Suomireissun aikana katsoa, miten tämä toimii siellä. Harvemmin olen kuullut toivotteluja tai mitään muutakaan, joskaan eipä tuo ole minua mitenkään haitannut.