Käväisin lauantaina Brysselin keskustan ostoskadulla tarkoituksenani shoppailla ihan kaikessa rauhassa ja sovussa maailmankaikkeuden kanssa. Vaan ei täällä asiat ihan niin yksinkertaisesti mene.
Jo bussipysäkillä, matkalla keskustaan, jouduin mummokärrypataljoonan tuuppimaksi, sillä pysäkkimme on epähuomiossa sijoitettu heidän pääväylälleen. Ja koska kaikille “Pardon, pardon” –mumisijoille olen tässä maassa aina ollut täysin näkymätön luojan luoma, ei tässäkään tapauksessa ollut sijaa poikkeukselle.
Kivuntuoton aste noin yleisesti on samantekevää, voi tönäistä toista kipeästi kyynärpäällä (koska ko. henkilön pitää ehdottomasti päästä itse ensin tai vaikkapa vain sinun edellesi, vaikkei takana tulisi ristin sielua!), voi talloa toisen jalkumet tai ihan vain perinteisesti kävellä suoraan päin. Myös lastenrattaita voi kätevästi käyttää erilaisiin sadistisiin toimiin täpötäydellä kauppakadulla, liukuportaissa ja ovissa. Ja kaikesta selviää yksinkertaisesti vain sanomalla “Pardon”. Jos nyt sitäkään ehtii tai vaivautuu sanomaan. Ei sillä, etteikö lastenrattaita saisi kauppakadulla näkyä, silti minusta on sulaa hulluutta tuoda rattaissa lapsia sellaiseen hullunmyllyyn. Minä en toisi. Aamuisin siellä voisi ehkä rattaiden kanssa vielä liikkua turvallisesti.
Mikä parasta, näkymätön kun olen, kerran minut jopa tuupattiin pois kenkäkaupan näyteikkunaa katsomasta, kun “Pardon” –ihmiset halusivat katsoa samaa kohtaa. Silloinen suomalainen seuralainen poltti päreensä ja aiheesta! Mutta eihän “Pardon” – ihminen sellaista käsitä.
Siellä täpötäydessä kaupassa, jossa sitten olin tuupittavana, tuli kuuma, nälkä ja kärsivällisyyskin selkeästi asetettiin sellaiselle koetukselle, että ajatus kivasta shoppailusta oli mennyttä ja piti paeta paikalta.