Kokemuksia elävästä elämästä

Siskoni kirjoitti blogini ensimmäisiin kommentteihin mietteitään armokuolemasta. Tosin pohdinnat lähtivät alkuun ensin koiran lopettamisesta ja päätyivät ihmiselämän lopettamiseen. Koira ja mikä tahansa lemmikki saa kuitenkin monessa perheessä perheenjäsenen aseman. Joskus jopa paremmankin, joka yleensä hyväksytään mukisematta.

Armokuolemaan liittyy paljon henkistä pohdintaa erityisesti niiden taholta, jotka tänne jäävät ja päätöksenteossa auttavat. Ja siinä varmasti tulee mieleen ajatus jumalana leikkimisestä. Olemme tottuneet puheisiin, että kärsimyksiä pitää olla, ne ovat kuulema hyväksi sitten taivasmatkalle, kun ollaan kärsimysten kautta kasvettu paremmiksi ihmisiksi. Näin se minun muistiini jäi. Mutta tuo on mielestäni ainoastaan ihmisten omaa keksintöä. Kohtuuton kärsimys ei ole mielestäni mitenkään perusteltu ihmimillisten olentojen ajatusmaailmassa.

En tarkoita, että tässä nyt pitäisi olla tapporuisku kädessä, matkalla seikkailemaan kärsivien ihmisten luo apua tarjoamaan. Järkeä, tietoa ja inhimillisyyttä tarvitaan. Asuinmaassani armokuolema on sallittua.

Mitä tulee läheisensä menettäneen suremiseen, todellakin, sitä sanotaan itsesääliksi. Kun jää yksin, tai kun ei toista enää fyysisesti tapaa. Ja sitten tähän päälle vielä sanotaan, että itsesääli on sairautta. Jopas jotakin. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, miten kohtaa surun ja miten sen käsittelee. Joskus lyhyellä, joskus pidemmällä kaavalla. Ei siinä toisten sanontoja tarvita. Kuolema on hyväksyttävä ennemmin tai myöhemmin. Halusi tai ei.

Itse olen menettänyt niin paljon läheisiä ja ystäviä, että kuoleminen ja sen käsitteleminen ei enää kaada maahan, vaan pikemminkin rikastuttaa elämää sen tuoman sielun yhteenkuuluvuuden kautta. Ja kun tämän päälle oudot tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, joilla on yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiin, niin se vain lisää hyvää oloa siitä, että vielä ollaan vähän niinkuin “kuulolla” keskenämme. Jokaisen vain pitää se itse oivaltaa ja havaita.

Olen oppinut hiljalleen ottamaan nämä asiat osana elämää. Tästä aiheesta riittäisi puhumista vaikka loppuelämäksi, mutta taidankin siirtyä nyt elämään tätä päivää.

Tänään työpaikallani kokouksessa keksivät, että minun pitää alkaa antamaan työhöni liittyvää koulutusta myös ranskankielellä, kunhan sitä ensin vähän opiskelen lisää. Ei riitä, että sinulla on 5 kielen taito, ranskaa pitää puhua niille, joilla ei ole kuin se yhden kielen taito. Todella epistä. Näissä hommissa on kuitenkin kahden kielen osaamispakko, joten mietityttää, mikä se toinen kieli mahtaa olla ranskankielisillä. Veikkaan, että sekin on ranska.

Pystyn kyllä lukemaan asiakirjat ja selviän puhumalla normaaleista asioita, muttei tulisi mieleenkään lähteä kouluttamaan ranskankielisiä ranskaksi aiheesta, jota itse olen tehnyt vasta reilut puoli vuotta, tuntematta kyseisellä kielellä edes alan terminologiaa. Johan siinä nauraisi naurismaan aidatkin!

Näiden kielikursseilla ei puhuta työpaikkaterminologiaa muutenkaan. Muistelen, että joskus käymilläni ranskantunneilla opettaja valitteli selkäänsä, kun oli tehnyt puutarhatöitä viikonloppuna ja siitä keskusteltiin. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa! Englannin jatkon lopputentissä teksti koski vankeja, vankiloita ja katurikollisuutta. Revi nyt siitä sitten sanontoja työpaikallesi. Tää on tosi syvältä!

Näillä leveysasteilla jopa kaupassakäynnistäkin saa aivan raivostuttavan kokemuksen. Vaikka olisit ollut kuinka hyvällä tuulella ennen kauppareissua, tulet varmasti ärtyneenä takaisin kotiin.

Ensin tietenkin tulee autoilijat, jotka päättävät koukata liikenneympyrässä vasemmalta puolelta editsesi liittymään, vaikka hyvin näkee, ettei minulla ole vilkkua päällä ja siksi jatkan ympyrässä. Takana tule ketään, mutta minun edestä piti päästä, joten meikä seisoo jarrun päällä sydänhalvauksen partaalla! Oikeata MINÄ ENSIN -ajattelua! Moottoritiellä sama juttu. Autoni ei ole mikään pieni purkki, joten eipähän minuun ainakaan satu, kun rysähtää…..

Ja sitten siellä kaupassa. Jostain kummallisesta syystä siellä pidetään monen perheen seuroja juuri sellaisessa paikassa, ettet pääse eteenpäin. Käytävillä kärryt on keskellä kulkutietä, joten ei toiveita sielläkään päästä mihinkään. Kun sitten tuhannen pardon mölinän jälkeen pääset kassalle, on takana tulevan kärry selässä kiinni ja pari lasta tai aikuiset itse pitävät huolta siitä, että niitä tuupitaan selkään koko ajan, pardon mutinan säetyksellä. Kassajonon ihmeellisyyksiin kuuluu sekin, että tiukan kassajonon välistä pitää joidenkin vain pakosti päästä läpi poikkisuunnassa, odottaen sinun varmaan nostavan oman kärrysi ilmaan, että pääsevät näppärästi, kun eivät viitsi kiertää jotain käpästä hyllyriviä. Olisihan se kamalaa. Joten koko jonon pitää sovitella ja ketkutella kärryjään raivon partaalle saakka. Loputtomasti.

Minun ei varmaan enää pidä lähteä lauantaisin ruokaostoksille. On paremmalla tuulella, kun ei mene minnekään tuupittavaksi.