Siskoni kirjoitti blogini ensimmäisiin kommentteihin mietteitään armokuolemasta. Tosin pohdinnat lähtivät alkuun ensin koiran lopettamisesta ja päätyivät ihmiselämän lopettamiseen. Koira ja mikä tahansa lemmikki saa kuitenkin monessa perheessä perheenjäsenen aseman. Joskus jopa paremmankin, joka yleensä hyväksytään mukisematta.
Armokuolemaan liittyy paljon henkistä pohdintaa erityisesti niiden taholta, jotka tänne jäävät ja päätöksenteossa auttavat. Ja siinä varmasti tulee mieleen ajatus jumalana leikkimisestä. Olemme tottuneet puheisiin, että kärsimyksiä pitää olla, ne ovat kuulema hyväksi sitten taivasmatkalle, kun ollaan kärsimysten kautta kasvettu paremmiksi ihmisiksi. Näin se minun muistiini jäi. Mutta tuo on mielestäni ainoastaan ihmisten omaa keksintöä. Kohtuuton kärsimys ei ole mielestäni mitenkään perusteltu ihmimillisten olentojen ajatusmaailmassa.
En tarkoita, että tässä nyt pitäisi olla tapporuisku kädessä, matkalla seikkailemaan kärsivien ihmisten luo apua tarjoamaan. Järkeä, tietoa ja inhimillisyyttä tarvitaan. Asuinmaassani armokuolema on sallittua.
Mitä tulee läheisensä menettäneen suremiseen, todellakin, sitä sanotaan itsesääliksi. Kun jää yksin, tai kun ei toista enää fyysisesti tapaa. Ja sitten tähän päälle vielä sanotaan, että itsesääli on sairautta. Jopas jotakin. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, miten kohtaa surun ja miten sen käsittelee. Joskus lyhyellä, joskus pidemmällä kaavalla. Ei siinä toisten sanontoja tarvita. Kuolema on hyväksyttävä ennemmin tai myöhemmin. Halusi tai ei.
Itse olen menettänyt niin paljon läheisiä ja ystäviä, että kuoleminen ja sen käsitteleminen ei enää kaada maahan, vaan pikemminkin rikastuttaa elämää sen tuoman sielun yhteenkuuluvuuden kautta. Ja kun tämän päälle oudot tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, joilla on yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiin, niin se vain lisää hyvää oloa siitä, että vielä ollaan vähän niinkuin “kuulolla” keskenämme. Jokaisen vain pitää se itse oivaltaa ja havaita.
Olen oppinut hiljalleen ottamaan nämä asiat osana elämää. Tästä aiheesta riittäisi puhumista vaikka loppuelämäksi, mutta taidankin siirtyä nyt elämään tätä päivää.