Elämän suuria kysymyksiä
alice @ 27 Huhtikuu 2008 10:24 -
Siskoni kirjoitti blogini ensimmäisiin kommentteihin mietteitään armokuolemasta. Tosin pohdinnat lähtivät alkuun ensin koiran lopettamisesta ja päätyivät ihmiselämän lopettamiseen. Koira ja mikä tahansa lemmikki saa kuitenkin monessa perheessä perheenjäsenen aseman. Joskus jopa paremmankin, joka yleensä hyväksytään mukisematta.
Armokuolemaan liittyy paljon henkistä pohdintaa erityisesti niiden taholta, jotka tänne jäävät ja päätöksenteossa auttavat. Ja siinä varmasti tulee mieleen ajatus jumalana leikkimisestä. Olemme tottuneet puheisiin, että kärsimyksiä pitää olla, ne ovat kuulema hyväksi sitten taivasmatkalle, kun ollaan kärsimysten kautta kasvettu paremmiksi ihmisiksi. Näin se minun muistiini jäi. Mutta tuo on mielestäni ainoastaan ihmisten omaa keksintöä. Kohtuuton kärsimys ei ole mielestäni mitenkään perusteltu ihmimillisten olentojen ajatusmaailmassa.
En tarkoita, että tässä nyt pitäisi olla tapporuisku kädessä, matkalla seikkailemaan kärsivien ihmisten luo apua tarjoamaan. Järkeä, tietoa ja inhimillisyyttä tarvitaan. Asuinmaassani armokuolema on sallittua.
Mitä tulee läheisensä menettäneen suremiseen, todellakin, sitä sanotaan itsesääliksi. Kun jää yksin, tai kun ei toista enää fyysisesti tapaa. Ja sitten tähän päälle vielä sanotaan, että itsesääli on sairautta. Jopas jotakin. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, miten kohtaa surun ja miten sen käsittelee. Joskus lyhyellä, joskus pidemmällä kaavalla. Ei siinä toisten sanontoja tarvita. Kuolema on hyväksyttävä ennemmin tai myöhemmin. Halusi tai ei.
Itse olen menettänyt niin paljon läheisiä ja ystäviä, että kuoleminen ja sen käsitteleminen ei enää kaada maahan, vaan pikemminkin rikastuttaa elämää sen tuoman sielun yhteenkuuluvuuden kautta. Ja kun tämän päälle oudot tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, joilla on yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiin, niin se vain lisää hyvää oloa siitä, että vielä ollaan vähän niinkuin “kuulolla” keskenämme. Jokaisen vain pitää se itse oivaltaa ja havaita.
Olen oppinut hiljalleen ottamaan nämä asiat osana elämää. Tästä aiheesta riittäisi puhumista vaikka loppuelämäksi, mutta taidankin siirtyä nyt elämään tätä päivää.
Aihe Yleinen | Kommentit (2)
Dodii, rakkaat kuulijat ja sydämmensä ääntä kuuntelevat.
Tänään sitten sisko neitokainen liihoitteli maalimalle taasen, aina Meksikoon asti.
Kummallista, kuinka siskonsa matkusteluun suhtautuu aina niin varauksella. Aivan kuin jokaiselle käynnille olisi jo ennalta määrätty jotain negatiivista tapahtuvan, vaikken toki niin toivoisikaan.
Olen onnellinen hänen puolestaan, kun saapi katsella maailmaa, vielä näinkin laajalti.
Tosin, uskon hänen näkevän maat ja mannut, missä ikinä liikkuukin, parhaiten sydämmellään. Yksikään hiano ja kallis digikamera tai video, ei korvaa sitä elämystä, tuoksuineen ja äänineen, lämpösine ihmiskokemuksineen ja ilmastoineen, kuin paikanpäällä, sielu avoinna käyminen.
Joskus tuntuukin siltä, kuin hän hakisi arjen kurjuuteen, jonkinlaista pyhiinvaellusta itselleen. Täydellistä paristojen latausta, pois kaikesta häntä ympäröivästä ja arjesta muistuttavasta.
Vaikka niin rakkaita me kaikki hänelle tietty olemmekin, tarvitsee tämä rakas siskoni, myös meistä välimatkaa.
Vielä jonain päivänä, näin olen päättänyt, otan ja lähden myös jonnekkin todella kauaksi, ehkä vain kokeillakseni, toimiiko se todella….
Eipä sitä koskaan voi tietää, kuinka hyvä ihminen minustakin vielä tulisi, kun löytäisi sen oikean itsensä.
Joten, koko sydämmestäni, toivon, rakas siskoni, ettäs nautit lomastasi täysillä ja ammennat kaiken kauniin pysyvästi sydämeesi.
Tule ja kerro sitten meille muille kadekamuille, mitä siinä maassa on todella näkemisen ja kokemisen arvoista.
Rakkaudella: pikkusiskosi
Vielä täytyy ulkomaan matkoista sanoa kova sana, kerran aloitin.
Kaukaisimmat matkani on ollut Turkkiin ja Espanjan Play de Inlesiin. Sitten tuleekin iki ihana Bryssel.
Nyt kun Ruotsia, Viroa eikä Norjaa lasketa, siinä maat olikin, minne on luoja suonut mun matkaavan.
Belgia, kaikki se, mitä olen siitä nähnyt, eikä se taida olla vielä paljoakaan…. Siskoni asunnon ja Kolmenruudin välillä kun ramppasimme ja pari baaria….
No, ei ny kai, on tullut jo aikaisemmin nähtyä nämä puhutuimmat nähtävyydet.
Anteeksi nyt vain, en ymmärrä pätkääkään, mitä hienoa ja katsomisen arvoista on Manneken pissessä? Kertokaa ny ihmeessä?
Pieni musta, vettä lasetteleva poikapatsas….
Entäs se messingistä valettu dooris seinässä, mitä kaikki tippakourat käy niin hartaasti lääppimässä..
Myönnän, että tarina näiden takana on suurempi, kuin itse tuotteet, mutta moni paljon kauniimpi asia Brysselissä jääkin näiden turisti hömpötyksien varjoon.
Ensinnäkin, pissapoikaa katsominen tulee kalliiksi, ku on pakko käydä ottamassa nurkkabaarissa, klassiset kvaakkikaljat ja toiset ja kolmannet ja…..
Mulle parhaiten Brysselissä on jäänyt mieleeni, kaikkien näiden kertojen aikana, mitä olen siellä käynyt, on Gran Plazan tori rakennuksineen, kauniita.
Eniten kuitenkin ihailin valtavia suihkulähteillä varustettuja puistoja. Se oli näkemisen arvoista niinkun kapeat vanhat kaupunkikujat ja niiden linnamaiset rakennukset.
Pieniä asioita isolle ihmiselle, mutta kuitenkin aina miettii, myös täällä Helsingissä, miksi ihmiset kuvailee jotain typeriä patsaita, kun kauniita asioita on vaikka millä mitalla tarjolla, jos vain haluaa nähdä.
Joten ensikerralla, jos tulen Brysseliin, kesällä, tahtoo puistoon retkelle, eväiden kera, jottas silleen.
Bryssel on kaunis kaupunki lomalaisen katsella, kuin on Helsinkikin, kun ei itse siellä asu ja arkisesti aherra töitä siellä.
Elikkä , eväät pussiin ja puistoon retkelle, joka iikka, hopi hopi!!!
Aurinkoista kesää!!!