Kokemuksia elävästä elämästä

Sisareni pieni tyttö jäi perjantaina koulutiellä ystävänsä kanssa auton töytäisemäksi. Toiselle tytölle ei käynyt kaiketi ihan pahasti, siskontyttö lensi konepellin yli jääden tajuttomana maahan. Kun siskoni sai asiasta tiedon, hän oli täysin tolaltaan, eikä mitään tarkkaa tietoa tytön tilanteesta saatu. Hän yritti saada työnantajalta lupaa poistua työpaikalta ja päästä heti sairaalaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty, koska on kuljettajapula, eikä tilalle siihen hätään tilalle saatu ketään.

Itkuinen ja hätääntynyt sisko siinä sitten yritti ajaa reittiään paniikin partaalla. Minä täältä Belgian ihmemaasta soittelin siskolle, varmistaakseni, että hän on kunnossa. Pitäisi ottaa huomioon sellainenkin seikka tässä kuljettajapula asiassa, että kukaan tuollaisessa hätääntyneessä ja itkunsekaisessa tilassa oleva ei ole taatusti pystyvä kuljettamaan muita ihmisiä turvallisesti, saati sitten olla liikenteessä muuta kuin turvallisuusriski. Onneksi toiselle henkilölle soitto tuotti lopulta tulosta ja hän pääsi lähtemään sairaalaan. Suuri kiitos tuolle henkilölle koko sydämestäni.

Se, että on kuljettajapula, ei todellakaan ole kuljettajien vika. Elämässä sattuu kaikille sellaisia tilanteita, että on vain yksinkertaisesti pakko lähteä. Kyseisen työnantajan kannattaisi ottaa huomioon sekin seikka, että kuljettajat ovat myös ihmisiä, joilla on lapsia ja läheisiä, jotka heitä tarvitsevat, kun hätä on suurin. Sen rinnalla on tehokkuuden ja tuottavuuden laskurit aivan yhtä tyhjän kanssa. Vähän inhimillisyyttä kehiin.

Alkusäikähdyksestä toivuttuamme selvisi lopulta, että siskontyttö pääsi ns. “säikähdyksellä”, jos nyt aivotärähdystä ja ruhjeita voi siksi sanoa. Pahemminkin olisi voinut käydä. Luojan kiitos, ettei käynyt.

Joten elämänarvot järjestykseen.

Kivat! Meikäläinen tuhlasi lauantaipäiväänsä siivoamalla nurkkia, kun Madame siivooja oli aiemmin ilmoittanut olevansa 2 viikkoa lomilla. Jostain takaraivoista tuli kuitenkin tänäaamuna ajatus, että voisin jättää ihan varoiksi pöydälle siivousrahan, kun en kuitenkaan tarkalleen tiennyt, onko hänen 2 viikkoaan eri mittarilla laskettu kuin minulla. Ja olihan se.

Olin kotiin saavuttuani toki tyytyväinen, kun hän oli käynyt, ikkunoitakin oli pesty. Olisin kyllä kuitenkin lauantain siivouksen jättänyt väliin, jos olisin tiennyt, että Madame on tulossa.

Aamulla sisko herätti puhelulla klo 06:00, että ylös ja autoa katsastamaan. Niinpä aamutoimien jälkeen tervehdin mossea autotallissa ja ilmoitin, että nyt mennään “lääkärintarkastukseen” . Ja ettei tarvitse olla huolissaan, sillä itselläni on sama edessä ensi perjantaina. Läpihän tuo meni ihan iloisesti, eikä ihme, sillä vaikka mosse on jo 10v vanha, siinä on taulussa vasta häpeälliset 19.000 km.  Aikamoista rahanhukkaa koko mosse, vaan siinäpähän on varmaan vielä autoa eläkepäivikseni, kunhan se hyvin vuosittain huollan.

Joku joskus irvaili, että meikän mossessa bensa kuluu vain haihtumalla. Se on totta. Mutta kun en tässä Belgian ihmemaassa oikein tiedä, minne sillä ajaisin. Lomapäiviäni en mitenkään halua viettää autossa kohteeseen matkustaen, menen mieluimmin lentämällä  ja vuokraan auton sitten kentältä, mikäli sellaisen tarvitsen.

Olen nyt tapellut vaatekaapin hyllyjen kanssa useaan otteeseen, koska hyllynkannattimet antavat periksi ja kaikki romahtaa alas. Vaikka ostan minkälaisia kannattimia tahansa, ei apua tunnu löytyvän, sillä alunperinkään niissä ei ollut sellaisia, jotka niihin olisi kuulunut. Säästöä sekin tässä Belgian ihmemaassa. Alkaa pikkuhiljaa riepomaan koko hyllyt. Vaatekaappi on kuitenkin iso, peilein katettu, liukuovilla ja valoilla varustettu kaappi, jota ei nyt ihan tosta vain paiskata roskiinkaan. Vielä kerran yritän ja sitten vaihdan koko liinavaate hoidon toiselle puolelle kaappia. Sattuu nimittäin olemaan niin, että kaapin liinavaate puoli on senverran muuttanut muotoaan kuperaksi, ettei mikään kannatin kohta enää yletä pitämään hyllyjä paikoillaan.

Tänään pitää viedä auto pesuun, tankkaukseen, tarkistaa rengaspaineet ja nesteet ja eikun maanantaiaamuna katsastukseen. Onneksi se paikka aukeaa aikaisin, että ehtii ajoissa töihinkin. Vuotuiseen huoltoon vien sen sitten, kunhan se on ensin katsastettu. Täällä kun ei ihan nopeasti pääse huoltoonkaan. Ainakaan tämän auton merkkiliikkeessä. Noin kuukauden varoitusajalla.

Varmaan joudun vielä menemään suureen riemukoitokseen, eli kauppaan, joka on täynnä kärryillään tumpeloivia olentoja, jotka kuvittelevat ilmeisesti omistavansa kaupan käytävät perheineen. Joopa.

Positiivistakin löytyy. Lämpömittari heittelee varjossa 23,2 astetta ja päivä on kaunis. Ja sekös kannustaa imurinvarteen. Siivooja kun on lomilla, joten minun tällä kertaa pitää ryhdistäytyä. Taidan kuitenkin ensin tehdä Cappuccinoa ja mennä nauttimaan sitä parvekkeelle.

Espanjalainen ystävättäreni piipahti viikon vierailulle Málagasta. Oli oikein iloista nähdä hänet pitkästä aikaa ja saada siinä samalla tehokasta espanjan intensiivikurssitusta.

Kuljetin neitoa Waterloohon Napoleonin muistomerkkejä ja muita nähtävyyksiä katsomaan, menimme junalla Antwerpeniin timanttikadulle ja pariin otteeseen kiinalaiselle hierojalle, jonka jälkeen molemmilla oli paikat aika hellinä. Piti hänet tietenkin viedä myös Komission päärakennukseen lounaalle, samoin kuin illallisille joko italialaisiin tai espanjalaisiin paikkoihin, että ei tulisi suuria kieliongelmia. Tosin minun piti tulkkailla muista kuin espanjankielestä lähes koko ajan, kaikki kun täällä eivät ole espanjalaisia. Pitäisiköhän harkita uran vaihtoa, kun tulkin homma alkaa sujua jo ihan helposti? Joka tapauksessa koko viikko oli melkoista menemistä ja nauramista.

Meillä oli vähän suunnitteilla lähteä käymään päivän reissussa myös Pariisissa, mutta sääennusteet lupailivat vettä, joten päätimme jäädä Belgian rajojen sisäpuolelle.

Huomasin jälleen jo unohtuneen, kummallisen tosiasian: kotiini majoittuvat vieraani lähes järjestäin keskittyvät koko lomansa ajan vertailemaan Belgiaa ja sen tapoja omaan kotimaahansa,  Belgian tappioksi tietenkin. Suomalaisten vierailuissa se on jo ärsytykseen saakka arkipäivää ja kaikelle valitukselle ja narinalle alkaa pikkuhiljaa ummistamaan korvansa. Oppineena ystäväni vierailusta, arvelen tätä tapahtuvan kuitenkin kaikkien kansallisuuksien kesken. Kysyn vain, miksi mennä ulkomaille ja koko ajan vain jupista ja ruikuttaa, miten kaikki on erilaista? Sellaisten pitäisi ihan oikeasti pysyä vain kotona tuttujen ja turvallisten asioiden parissa. He ovat kyllä myös ovat aika ikävää kuunneltavaa ja mihin niitä pakenet, kun he majailevat kotonasi.

En ole itsekään näistä Belgian kummallisista tavoista innostunut ja taidan jupista niistä usein, vaikka ei kai minulla ihan oikeasti olisi valitukseen aihetta. Mutta kun tämän hullunmyllyn keskellä pitää viettää elämästään aika paljon aikaa, alkaa kattila vain yksinkertaisesti jossain vaiheessa kiehua yli.

Olen aina ihmetellyt, miten joku, noin niinkuin yleensä, viitsii tulla Belgiaan lomailemaan? Minä en kyllä tulisi. Lisäksi olen ihmetellyt itseäni, miksi aina otan lomaa, kun joku tulee kyläilemään. Kesälomat hupenevat vieraiden kestityksen merkeissä, jos sellainen nyt edes mitään lomaa on. Kun itse olen mennyt tapaamaan ystäviäni ja sukulaisiani, ei kukaan ole ottanut vuokseni päivääkään lomaa. Saati kuskannut minnekkään. Joten tästä oppineena en aio enää jatkossa lomailla vieraitteni kanssa. Siinä on omat hyvätkin puolensa, sillä silloin heidän pitää ihan itse etsiä asioita ja paikkoja, mikäli he jotain haluavat nähdä, eikä minun tarvitse olla koko ajan turistioppaan ja tulkin tehtävissä ja roudata jengiä ympäriinsä. Ja vielä parempaa, minun ei tarvitse olla koko ajan maksamassa, mitä porukka ilmoittaa haluavansa. YES!

Aina olen ollut sitä mieltä, että Belgia on outo maa. Eilenkin lähdin hakemaan vanhaa, korjauksessa ollutta tietokonetta bangladeshilaisestä liikkeestä, jonka piti olla avoinna klo 18:00 saakka. Vaan olikin luukut kiinni. Kun siellä kerran jo olin, päädyin soittamaan heidän kotiovensa ovikelloa, siinä vieressä asuvat ja sieltä tultiin iloisesti  ovi avaamaan liikkeeseen ja vanha tietokone korjauksineen esiteltiin ilman ongelmia. Herra vielä pahoitteli, ettei ollut pitänyt liikettään auki kuin 17:00 saakka, sillä hän koki itsensä huonovointiseksi. Samaninen herra, jonka nimeä en vieläkään osaa lausua oikein, rakensi minulle nykyisen koneeni, niinkuin edellisenkin. Enää ei tulisi mieleenikään ostaa valmista pakettia, kun rakentamalla saa sisään, mitä haluaa. Joka tapauksessa, oikein hyvää palvelua!

Sen jälkeen kävin hankkimassa viikottaisen adrenaliini annokseni, eli menin kaupoille. Laskin, että siellä olisi vähemmän ihmisiä lähempänä sulkemisaikaa, kun on loma-ajat menossa, mutta ei.

Mitä vain en jaksa ymmärtää on se, että kärryt jätetään keskelle käytävää siten, ettei kukaan pääse ohitse. Tai pidetään siinä, kaikessa maailman rauhassa tietenkin, sukukokouksia, eikä silloinkaan päästetä muita ohi. Yksi mummeli seisoskeli katselemassa alusvaatteita, tukki koko käytävän lentolaukullaan (teki mummokärryn virkaa) ja kun odottelin rouvaa siirtymään, että pääsisiän sovituskoppiin, hän osoitti minulle hyvin harmistuneita ilmeitä häirinnästä. Valitettavasti hänen piti vielä siirtyä, kun hän edelleen tukki kulkuväylän kun oli siirtynyt juuri sovituskoppien reitille. Nyt sieltä tuli jo huokauksia ja mutinaa. Taisin vastata suomeksi jotain vähemmän kohteliasta. Mä en vain jaksa näitä!

Se voi tietenkin johtua myös näistä helteistäkin, että ihmiset menee vähän hitaalla. Tai sitten se on vain merkki lomailun tarpeesta.

Tuli kesäkuussa ennen Juhannusta käytyä viikon reissulla Málagassa, Benalmádenassa. Olin ensin tilannut 13 vuotiaan siskontyttöni Suomesta Brysseliin ja siitä jatkoimme sitten Benalmádenan suuntaan. Neito taisi vähän jännittää ensimmäistä etelänmatkaansa, mutta hienostihan kaikki meni.

Belgian matkatoimistojen lentoajat ovat tosin aivan vieraalta planeetalta, sillä meidän oli lähdettävä kentälle jo klo 03:15, sillä lennon piti lähteä 05:50. Mitä ihmeen lentoaikoja tuollaiset ovat? Minä nyt en uskaltautunut ollenkaan edes nukkumaan, sillä tiedän itseni ja heräämiseni. Ja kaiken sen kukkumisen päätteeksi lento lähtikin vasta 06:50. Epistä! Toista kertaa en enää seuramatkoilla lähde minnekkään päin Eurooppaa. Pitkillä matkoilla se on aivan sama, mutta Euroopassa lentoja menee ihan järkevilläkin aikatauluilla. Ja arvata saattaa, että emme saapuessamme saaneet heti edes hotellihuoneita, sillä saavuimme hotelliin niin aikaisin ja edellisillä asukkailla oli vielä oikeus pitää huonetta klo 12:00 saakka. Seuraavaksi sitten tietenkin saapuivat siivoojat, joten siinä sitten sinniteltiin matkavaatteissa hillittömässä helteessä huonetta odottamassa.

Ajattelin antaa siskontytölle vähän muutakin kuin taksi kokemusta kiertelemällä paikkoja paikallisbusseilla. Ensin kävimme Benalmadena Pueblossa, ihastelimme maisemia ja napsimme paljon kuvia ja videoita. Sitten piti tulla kyllä taksilla takaisin, jotta saatoin näyttää neidolle, missä olin asunut pari vuotta Espanjassa työskennellessäni. Taksikuski tuli ilomielin meidän kanssamme nauttimaan juomaa entisen asuintaloni alakerran baarin terassille. Jätti vielä puhelinnumeronsakin, jos jossain vaiheessa tarvitsisimme taksia uudelleen.

Toisella kerralla päädyimme Mijaksen bussiin, joka ajeli perille kylään omaa vuoristoreittiään. Vuosien kuluessa teitä on selkeästi levennetty, enkä siksi päässyt pelästyttämään neitoa jyrkillä vuorenrinteillä. Pakko oli tietenkin käydä tutustumassa härkätaisteluareenaan ja kuumuudesta johtuen taisimme paljonkin viettää aikaamme varjoisilla terasseilla kahvilla ja jäätelöllä. Paluumatkalla poikkesimme Fuengirolaan syömään ja sieltä metrolla takaisin Arroyoon. Ja eikun bussiin ja hotellille. Koska säästyimme pitkiltä bussien tai metron odotuksilta ja ehdimme vielä uima-altaillekin hetkeksi.

Onnistuin tapaamaan sentään yhden ystävistäni, toista emme, koska hotelli oli missannut yhteydenottopyynnöt jonnekin laatikkoon Ö. Mutta ei se minua haitannut, meillä oli kyllä oma ohjelma koko ajan menossa, sillä ennen uima-altaalle tai merenrannalle menoa käyvimme aina jossain shoppailemassa, koska silloin ei ollut vielä niin kuumakaan. Neidolle löytyi paljon vaatteita ja kivoja koruja ja hän tuntui olevan niistä kovasti mielissään.

Kävimme myös katsomassa Sea Life paikan kaloja ja onnistuimme jopa silittämään rauskuja. Ne tuli sitä oikein kerjäämään, joten mikäs siinä. Likkaa se vähän värisytti, sillä ei sitä nyt joka päivä kaloja silitellä.

Tulin siihen johtopäätökseen, että ihan suotta sitä pohtii 13 vuotiaan seurassa, mitä pitäisi tehdä. Tärkeintä hänelle oli uiminen, meressä tai uima-altaalla, mukaanlukien jonkin asteen rusketuksen saaminen. Jäätelö oli kova sana. Aamupalatoiveeksi tuli aina lämmin kinkku-juusto paahtoleipä. Illallisella neito valitsi lähestulkoon aina samoja ruokia, jälkiruokaosastolla santsaaminen oli must. Helppo nakki.Hyvä ja iloinen reissu kaiken kaikkiaan.

Oppaamme kertoi, että Maya kansa ei anna kihlajaisten merkiksi sormusta, vaan koppakuoriaisen näköisen, elävän eläimen, joka on koristeltu kauniilla kivillä. Sitten se vaan asetetaan rinnuksille, vähän niinkuin rintakoru. Täytyy myöntää, että vaikka siihen olisi liimattu timantteja, minä en kulkisi se elukka rinnuksillani. Otusta ruokitaan ja hoidetaan huolella.

Avioliiton auvoiseen satamaan mentäessä annetaan puolestaan kaulakoru, joka muistuttaa hyvin paljon egyptiläistä korua, johon ihmiset kaiverruttavat nimensä. Mayat kaiverruttavat puolison nimen koruun ja kantavat sitä kaulallaan. Luonnollisesti kaiverrus on tehty Mayojen omalla kielellä.

Mayakylissä elävät Mayat osaavat kuulemani mukaan hyvin harvoin, jos ollenkaan, puhua espanjaa, paitsi ne lapset, joilla on mahdollisuus espanjankielen opiskeluun toisena kielenä. Muutamat aikuiset, jotka satunnaisesti näkevät turisteja, osaavat myös vähän espanjaa. Kielitaidon karttuessa nuoriso hankkiutuu töihin muualle ja hotellissani myös tapasin muutamia Mayoja, jotkut oikeinkin hyvissä toimissa. Tämä siksi, että voidaan tukea rahallisesti omia perheitä.

Mayat tapaavat toisiaan kyläjuhlilla, joita järjestetään varsin usein  ja ne toimivat pitkälti nyyttäri periaattella, sillä tapana on, että kaikki tuovat juhliin jotain. Oikeastaan varsin järkevä ja fiksu tapa. Naimisiin mennään meikäläisittäin aivan liian nuorena ja siitä alkaa lapsenteko, joita perheessä saattaa olla 15 kappaletta. Eikä se ole edes mitään erikoista. Tapaamissani perheissä oli noin 8 lasta kussakin.

Vaikka perheet elävätkin omissa majoissaan, joissa on maalattiat, näyttää kaikki toimivan oikein hyvin. Siellä kuljeksivat erilaiset kotieläimet pitkin pihaa, pikkuruisia kananpoikia myöten, joita voi ottaa käteensä, kun ne eivät olleet mitenkään arkoja ihmisten kanssa, kuten eivät näyttäneet isommatkaan olevan. Villisian näkoiset otukset oli kuitenkin suljettu omiin majoihinsa.

Yhdellä perheistä oli pieni aurinkopaneeli katolla ja kaivo pihalla.  Pikkuhiljaa heidän elinolojaan parannetaan, mutta tuskin koskaan he ovat valmiita tai edes halukkaita meidän stressin täyttämään elämänmenoon.

Opas kertoi, että 2005 tapahtuneen hurrikaanin aikana yksikään Maya ei kuollut. Koska he osaavat tarkkailla luontoa ja eläimiään, he hakeutuivat ajoissa turvaan. Majat tietenkin lentelivät taivaan tuuliin, mutta heille itselleen ei käynyt kuinkaan. Iloista, että vielä löytyy tuotakin taitoa, sillä meidän tekniikkamme ei aina ehdi kaikkeen ajoissa eikä siten ole niin luotettavaa.

Matkaan lähdettiin klo 8:10 ja pikkubussi oli täynnä aika tuhteja Jenkkejä. Ainoa istuin, joka oli vapaana, oli valitettavasti tuhdimman pariskunnan vieressä ja tunnin matka mennen tullen meni tästä syystä puolella kankulla istuen. Kostoksi puhuin oppaiden kanssa espanjaa koko matkan.

Kuumuus iski välittömästi sieluun saakka, kun saavuimme perille. Ensin meidät ohjattiin kuin lammaslauma vessaan, jotka eivät tapansa mukaan toimineet, sitten jaettiin vesipullot ja eikun traktorivetoiseen turistijunaan. Ryhmässä oli huonojalkaisia ihmisiä, joten vauhti itse kohteessa oli sen mukaista.

Rauniot sijaitsevat meren rannalla, espanjalaiset valloittajalaivat yrittivät nousta siellä maihin, vaan karikot olivat paikan suojana, eivätkä he maihin päässeet. Paikan löysi aikanaan amerikkalainen argeologi, joten espanjalaisten tuhoilta vältyttiin. Paikka oli tuolloin täysin kasvillisuuden peitossa. Ainoa sisäänkäynti on hyvin kapea ja matala, eivät kuulema olleet silloinkaan pitkiä ihmisiä, joten aukko muurissa oli sen mukainen.

Mayakansalle paikka on pyhä. Siellä asui lähinnä heidän shamaaneja, muita oppineita ja parantajia. Kauppaa käytiin lampailla, jos oikein ymmärsin ja kerran kuussa ruokavarastot täydennettiin matkaten veneillä lähiseudun kauppapaikoille. Aluetta ympäröi muuri, jota nykyisin on enää vain vähän jäljellä loiston aikoihin verrattuna.

Shamaanin pää oli aina muotoiltu pitkulaiseksi, otsa suoraan linjaan nenän kanssa. Väittivät, että niinä aikoina sitä oli pidetty kauniina. Näinköhän nykyisin. Seuraajaksi valittiin sopivaksi katsottu vauva ja pään muotoilu alkoi varhain ja kesti useita kuukausia. Jos en väärin muista, niin Inka kulttuurissa noudatettiin tätä samaa muotoilua.

Osa raunioista on aika pahoin jo sortunut, mutta suurin ja pari pienempää temppeliä on vielä komeasti pystyssä. Joka vuosi 21.03 Mayat kokoontuvat alueelle, kuten muillekin vastaaville pyhille paikoille, joita on useita ja kyseisen aamun sarastaessa kansa odottaa Shamaanin johdolla auringon nousua, joka tulee näkyviin kun suuri tähti pienemmän temppelin tarkkaan sijoitetusta aukosta. Näkemämme valokuvan perusteella aurinko todellakin näytti valtavalta tähdeltä. Paikkalle on tuona päivänä pääsy vain Maya kansalla, jolloin he saavat suorittaa omia rituaalejaan.

Shamaani sitten tämän perusteella selvittää, millainen vuosi on tulossa. Meille kerrottiin, että 2005 aurinkoa ei pilvien vuoksi nähty ja Shamaani ennusti tämän ja muiden merkkien perusteella huonoa vuotta. Sinä vuonna alueelle kuulemma iski pahin hurrikaani miesmuistiin.

Matkan päätteeksi pulahdin alueen rannalla mereen ja ostin muistoksi hopeisen kaulakorun, joka muistuttaa suuresti egyptiläisten valmistamia koruja nimikaiverruksineen. Tähän koruun ei kaiverrettu nimeäni, vaan kultaisin Maya hieroglyfikirjaimin sana Zamma. Se on Mayan kieltä ja tarkoittaa sanaa Tulum. Se oli minun vähäinen tapani kunnioittaa heidän pyhää paikkaansa.

Retki Coban Maya raunioille oli antoisa. Opimme, millaisiin puihin ei saa koskea, koska ne ovat myrkyllisiä. Yhden sellaisen juurella asusti myös kimalaisia, jotka sen vuoksi olivat myrkyllisiä. Näimme kukan, joka muuttaa väriä keltaisesta siniseksi, kun sitä kuumentaa vaikkapa tupakalla. Eikä se mitenkään kärventynyt. Katselimme, kuinka aito Maya kiipesi puuhun ja pilkkoi sieltä meille purkkaa. Oikeesti, se maistui hyvälle ja miellyttävän makealle. Meille esiteltiin erilaisia kasveja ja puita, joita Mayat käyttävät lääkitykseen.

Sitten tuli aika kiivetä siinä tuhannen kuumuudessa yhteen korkeimmista rauniopyramiideista. Olin siihen mennessä jo ihan riekaleina, sillä kuumuus oli kaataa maahan. Joten nousin vain puoleenväliin tai vähän allekin. Olin varma, että tulisin pää edellä alas, jos nyt ylös koskaan pääsisin. Vähän oli jyrkkää.

Kun selvisimme lopulta ruokailuun, tuntui hassulta, kun koko homma hoitui kuin kouluruokailussa. Rivissä seisoi patojen ja pannujen ääressä suusuojilla varustetut tarjoilijat, jotka kauhoivat lautasillemme ruokaa. Se oli maukasta, onneksi emme kuitenkaan nähneet sen paikan keittiötä.

Sitten pääsimme tutustumaan alkuperäisten Mayojen elämään. Kapeista puista ja lehtikatoista kyhätyissä majoissa asui 8 tai useamman lapsen perheitä ilman huolen häivää ja hymy huulilla. Vähän ne oli likaisia, mutta vesi on siellä kortilla. Espanjalaisen ryhmämme jäsenet jakoivat lapsille karkkia ja hedelmiä arvellen, että he ovat jotenkin surkeita ja nälkäisiä. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Päinvastoin. Oppaamme, aito Maya itsekin, nimenomaan tähdensi, että heillä ei ollut puutetta, kaikki oli omavaraista. Lapset näyttivät terveiltä ja iloisilta, samoin vanhemmat. Kenelläkään heistä ei ollut kenkiä ja juuri kävelemään oppineet lapsetkin kulkivat terävien kivien yli kuin ei mitään. Saimme myös käydä heidän koteihinsa tutustumassa, mikä oli kyllä minusta vähän noloa, mutta menin mukana kuitenkin. Riippukeinut olivat sänkyinä ja huovat, mikäli niitä talvisin tarvittiin, roikkuivat kattoparrulla. Keittiö oli pelkkä tulisija. Vessa oli missä tahansa sovitussa paikassa luonnossa.

Lopuksi oli vuorossa uinti makean veden altaassa, joka oli luonnon omaa inspiraatiota. Vesi oli vain noin 24 asteista ja keskellä ei mitään, mutta oikein raikas kokemus sen kaiken tuskaisen kuumuuden päälle.

Oikein opettavainen retki meille kaikille turhuuden kerääjille. Ja hyvä muistutus siitä, että luonnosta saa kaiken tarvitsemansa. Sitä vain pitäisi meidän kaikkien osata myös suojella.

Alkajaisiksi Meksikon kuuma aurinko poltti ihon, vaikka suojakerrointa oli 30. Nyt on sitten 50. Mutta sitäkin pitää laittaa vähän väliä, kun kaiken vapaa-ajan vietän meressä uiden.

Piti heti päästä hierojan käsittelyyn, jota odottelin rannalla riippukeinussa palmujen alla loikoillessa. Niissä kapistuksissa voi muuten todellakin nukkua! Aromaterapia rentoutti totaalisesti ja nukahdin käsittelyyn.

Shoppailua voi tässä maassa harjoittaa mielin määrin. Vähän erilaista kuin Kuubassa tai Dominikaanisessa tasavallassa. Turisti krääsää on tarjolla joka kulmassa ja Jenkit hamuaa kaikkein halvinta. Olen saanut kuvan, että ne ovat vähän nuukia. Jenkkikansaa täällä riittää ja olenkin tutustunut moniin mukaviin ihmisiin. Ne muuten juo kaksin käsin ja pitää melkoista mölyä.

Kukaan ei tunnu tietävän, missä sellainen kummajainen, kuin Suomi on. Ne on yhden käden sormilla laskettavissa, jotka osaavat sijoittaa maan pohjoiseen Eurooppaan. Tässä hotellissa ei ole yhtään suomalaista. Paitsi minä. Mutta olen kyllä äänessä muutaman suomalaisen edestä. Eduksi katsotaan espanjan kielen taito ja siksi hauskaa riittää. Tapasin meksikolaisen pariskunnan allasbaarissa, joille oli sydämen asia juottaa suomineidolle Tequilaa. Ja tottahan sitä heidän kanssaan samaan tahtiin nautin. Ja hyvin pärjäsin! Koska alunperin olin matkalla uimaan, hyppäsin juominkien jälkeen vielä mereen selvittämään päätäni. Osoitteet vaihdettiin ja sain kutsun heidän luokseen pääkaupunkiin.

Delfiinien kanssa uiminen oli ihastuttava kokemus. Siellä ne kiidätti neitoa iloisesti meressä. Niitä sitten halattiin ja piti pussatakin. Esityksen päätteeksi saimme ostaa valokuvia ja videon ryhmämme elämyksistä.

Huomenna on vuorossa kokopäivä retki Cobaan. Pitää varmaan tästä kömpiä unilaatikkoon, että herää ajoissa.