Kokemuksia elävästä elämästä

Siskoni kirjoitti blogini ensimmäisiin kommentteihin mietteitään armokuolemasta. Tosin pohdinnat lähtivät alkuun ensin koiran lopettamisesta ja päätyivät ihmiselämän lopettamiseen. Koira ja mikä tahansa lemmikki saa kuitenkin monessa perheessä perheenjäsenen aseman. Joskus jopa paremmankin, joka yleensä hyväksytään mukisematta.

Armokuolemaan liittyy paljon henkistä pohdintaa erityisesti niiden taholta, jotka tänne jäävät ja päätöksenteossa auttavat. Ja siinä varmasti tulee mieleen ajatus jumalana leikkimisestä. Olemme tottuneet puheisiin, että kärsimyksiä pitää olla, ne ovat kuulema hyväksi sitten taivasmatkalle, kun ollaan kärsimysten kautta kasvettu paremmiksi ihmisiksi. Näin se minun muistiini jäi. Mutta tuo on mielestäni ainoastaan ihmisten omaa keksintöä. Kohtuuton kärsimys ei ole mielestäni mitenkään perusteltu ihmimillisten olentojen ajatusmaailmassa.

En tarkoita, että tässä nyt pitäisi olla tapporuisku kädessä, matkalla seikkailemaan kärsivien ihmisten luo apua tarjoamaan. Järkeä, tietoa ja inhimillisyyttä tarvitaan. Asuinmaassani armokuolema on sallittua.

Mitä tulee läheisensä menettäneen suremiseen, todellakin, sitä sanotaan itsesääliksi. Kun jää yksin, tai kun ei toista enää fyysisesti tapaa. Ja sitten tähän päälle vielä sanotaan, että itsesääli on sairautta. Jopas jotakin. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, miten kohtaa surun ja miten sen käsittelee. Joskus lyhyellä, joskus pidemmällä kaavalla. Ei siinä toisten sanontoja tarvita. Kuolema on hyväksyttävä ennemmin tai myöhemmin. Halusi tai ei.

Itse olen menettänyt niin paljon läheisiä ja ystäviä, että kuoleminen ja sen käsitteleminen ei enää kaada maahan, vaan pikemminkin rikastuttaa elämää sen tuoman sielun yhteenkuuluvuuden kautta. Ja kun tämän päälle oudot tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, joilla on yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiin, niin se vain lisää hyvää oloa siitä, että vielä ollaan vähän niinkuin “kuulolla” keskenämme. Jokaisen vain pitää se itse oivaltaa ja havaita.

Olen oppinut hiljalleen ottamaan nämä asiat osana elämää. Tästä aiheesta riittäisi puhumista vaikka loppuelämäksi, mutta taidankin siirtyä nyt elämään tätä päivää.

Tänään työpaikallani kokouksessa keksivät, että minun pitää alkaa antamaan työhöni liittyvää koulutusta myös ranskankielellä, kunhan sitä ensin vähän opiskelen lisää. Ei riitä, että sinulla on 5 kielen taito, ranskaa pitää puhua niille, joilla ei ole kuin se yhden kielen taito. Todella epistä. Näissä hommissa on kuitenkin kahden kielen osaamispakko, joten mietityttää, mikä se toinen kieli mahtaa olla ranskankielisillä. Veikkaan, että sekin on ranska.

Pystyn kyllä lukemaan asiakirjat ja selviän puhumalla normaaleista asioita, muttei tulisi mieleenkään lähteä kouluttamaan ranskankielisiä ranskaksi aiheesta, jota itse olen tehnyt vasta reilut puoli vuotta, tuntematta kyseisellä kielellä edes alan terminologiaa. Johan siinä nauraisi naurismaan aidatkin!

Näiden kielikursseilla ei puhuta työpaikkaterminologiaa muutenkaan. Muistelen, että joskus käymilläni ranskantunneilla opettaja valitteli selkäänsä, kun oli tehnyt puutarhatöitä viikonloppuna ja siitä keskusteltiin. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa! Englannin jatkon lopputentissä teksti koski vankeja, vankiloita ja katurikollisuutta. Revi nyt siitä sitten sanontoja työpaikallesi. Tää on tosi syvältä!

Näillä leveysasteilla jopa kaupassakäynnistäkin saa aivan raivostuttavan kokemuksen. Vaikka olisit ollut kuinka hyvällä tuulella ennen kauppareissua, tulet varmasti ärtyneenä takaisin kotiin.

Ensin tietenkin tulee autoilijat, jotka päättävät koukata liikenneympyrässä vasemmalta puolelta editsesi liittymään, vaikka hyvin näkee, ettei minulla ole vilkkua päällä ja siksi jatkan ympyrässä. Takana tule ketään, mutta minun edestä piti päästä, joten meikä seisoo jarrun päällä sydänhalvauksen partaalla! Oikeata MINÄ ENSIN -ajattelua! Moottoritiellä sama juttu. Autoni ei ole mikään pieni purkki, joten eipähän minuun ainakaan satu, kun rysähtää…..

Ja sitten siellä kaupassa. Jostain kummallisesta syystä siellä pidetään monen perheen seuroja juuri sellaisessa paikassa, ettet pääse eteenpäin. Käytävillä kärryt on keskellä kulkutietä, joten ei toiveita sielläkään päästä mihinkään. Kun sitten tuhannen pardon mölinän jälkeen pääset kassalle, on takana tulevan kärry selässä kiinni ja pari lasta tai aikuiset itse pitävät huolta siitä, että niitä tuupitaan selkään koko ajan, pardon mutinan säetyksellä. Kassajonon ihmeellisyyksiin kuuluu sekin, että tiukan kassajonon välistä pitää joidenkin vain pakosti päästä läpi poikkisuunnassa, odottaen sinun varmaan nostavan oman kärrysi ilmaan, että pääsevät näppärästi, kun eivät viitsi kiertää jotain käpästä hyllyriviä. Olisihan se kamalaa. Joten koko jonon pitää sovitella ja ketkutella kärryjään raivon partaalle saakka. Loputtomasti.

Minun ei varmaan enää pidä lähteä lauantaisin ruokaostoksille. On paremmalla tuulella, kun ei mene minnekään tuupittavaksi.

Tässä maassa alkaa olla jo selvää, että asiat eivät hoidu ihan käden käänteessä. Talomme hissi on ollut rikki jo viime torstaista, eikä se yleensä paljoa haittaisi, ellei sitten asu talon ylimmässä kerroksessa tai ole jotain muuta (oikeaa) syytä, miksi hissiä tarvittaisiin. Itse henkilökohtaisesti päästin Koneen miehen perjantaiaamuna taloon sisään hissinkorjaukseen, vaan eipä tullut valmista.

Kyseisenä torstaina 4. kerroksen vanharouva jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan. Näitä aika jyrkkiä ja kapeita rappusia pitkin eivät ambulanssimiehet voineet rouvaa kuljettaa, joten hänet siirrettiin ambulanssiin olohuoneen ikkunan kautta erillisellä nosturilaitteella. Hississä olisivat voineet rouvan rullatuolilla viedä, vaan kun ei nyt ollut käytössä hissiä. Miten ovat kulkeneet ne, joilla on lastenvaunut ja/tai rattaat. En nähnyt ko. kuljetusvälineitä alakerran aulassa, joten niitä on joko kiskottu rappuja pitkin kotiin tai sitten on vain oltu kotona. Belgialaiskouluissa on vielä tämän viikko lomaa, joten toivottavasti tämän talon lapsiperheet ovat lomilla, kunnes hissi on kunnossa.

Hissi sai myös meikäläisen suuren laiskuuden huumaan. Ei tullut mieleen ottaa mummokärryä ja lähteä kauppaan ja kiskomaan täyteen ahdettua kärryä sitten rappuja pitkin 5. kerrokseen. Tiedän kyllä, että ennenvanhaan sitä on loikittu reippaasti vaikka kuinka monenteen kerrokseen, vaan nämä jyrkät raput vie mehut harjaantumattomalta jo 3. kerroksen tasanteella.

Voihan toki viikonlopun laiskuuteen olla osasyynä myös pitkällä kaavalla vietetty perjantai-ilta, jonka jälkimainingit osittain kannusti jättäytymään sohvanpohjalle tutkimaan digiboxin leffatarjontaa. Digiboxin hyvänä puolena on se, että tilatun leffan saa nopeasti takaisin ruudulle, jos nyt on poikkeuksellisesti sattunut nukahtamaan kesken katselun, kaukosäätimet mukavasti vatsan päällä. Miten ne siinä pysyvät siististi, ei vielä ole minulle selvinnyt. Joka tapauksessa, ihanan laiska viikonloppu! ELÄKÖÖN SALLITTU LAISKUUS!

Eilen, aika pitkän työpäivän päätteeksi, päädyin EU kompuusin nurkilla olevaan irkkupubiin “suomi -seuroihin” ja sieltä vielä toiseen irkkupubiin, jossa vietettiin erään latvialaisen TV-toimittajatuttavani läksiäisjuhlia. Latvialaiset osaavat juhlia kunnolla, eikä heillä myöskään näytä olevan minkään valtakunnan huolta seuraavan päivän työpäivästä, sillä nestemäistä seurustelun kyytipoikaa nautitaan sen verran reilusti.

Se on tietenkin silloin ihan ok, jos sattuu omistamaan supermaksan, joka polttaa alkoholia nopeammin, kuin sitä ehtii sisuksiinsa kaatamaan. Minun maksani ei kuulu tähän onnellisten maksojen joukkoon, joten puolenyön jälkeen oli pakko hilautua kotiosoitteeseen ja valmistautua unten maille.

Ko. pubin kanta-asiakkaaksi jymähtänyt, noin 10 hengen latvialaisseurue pitää aina jonkin sortin kissanristiäisiä. Ja kesäaikaan juhlat senkun lisääntyvät. Joten tästä voi vain vetää sen johtopäätöksen, että niillä kaikilla on supermaksa!

Hämmennyin alkujen alussa tässä maassa sitä, kun aamuisin miehet kättelivät ja toiset jopa poskisuutelivat toisiaan tervehtiäkseen. Ajattelin, että jopas jotakin, kunnes vuosien saatossa totuin näkymään. Mihin en kuitenkaan ole vieläkään tottunut, että hississä toivotellaan samoille kollegoille päivää, näkemiin ja lopuksi vielä hyvää illanjatkoa tai viikonloppuja, ei mitään väliä, moneenko kertaan niitä päivässä näet. Omituista. Eihän sitä nyt alvariinsa tarvitsisi toitotella! Kyllä se kerralla tulee ainakin minulle selväksi. Nyt pitää vaan seuraavan Suomireissun aikana katsoa, miten tämä toimii siellä. Harvemmin olen kuullut toivotteluja tai mitään muutakaan, joskaan eipä tuo ole minua mitenkään haitannut.

Kotikatuni täällä Belgian ihmemaassa on aktiivinen paikka. Siellä ei aika tule pitkäksi. Yleensä metelin perusteella sitä pohtii, että mitä nyt taas?! Rauhallisesta elämästä ei ole tietoakaan. Paikkana tämä ei ole ollenkaan huono, onhan tuo ihan EU kompuusien kulmilla. 

Milloin ohi menee autoletka pillit soiden ja lippuja heilutellen jalkapallo-ottelun voiton merkiksi, täällä kun juhlitaan kaikkien mantereitten jalkapallo-ottelut. Milloin taas samaa tööttäystä kuulee hääseurueiden ohimarssissa. Nuoriso silloin tällöin näyttää urheutensa ja kaatelee vastapäisen koulun roskiksia ja viereisestä pizzeriasta ajoittain katoaa taksin takapenkille enemmän tai vähemmän kiivaassa falsetissa keskustelevia pariskuntia. Ja se pizzeria ei todellakaan ole mikään menopaikka vaan ruokapaikka! 

Joskus kuuluu ”kopoti-kopoti” ääniä ja aivan oikein, siellä mennä lönkyttelee ratsupoliisit hevosvoimineen. Ja kun poliisiasema on parin talon päässä, sieltä lähdetään aina pillit soiden, oli yö tai päivä, liikennettä tai ei. 

Pyörätien lomassa sattuu ja tapahtuu. Kerran nautin erikoisesta näytelmästä kun pyöräilijä nosti metelin autoilijalle, joka oli pysäyttänyt autonsa pyörätielle, lastaan kai koulusta odotellen. Siitä alkoi mieletön myräkkä. Pyöräilijä veti ympäri autoa, huutaen solvauksia, kunnes autoilija tuli autostaan ja nakkasi tönäisten miehen katuun. Ja eikun huuto jatkui, kunnes autoilijakin todella hermostui. Luulin jo, että se kohta ajaa pyöräilijän nurin autollaan, siihen malliin se tähtäili. Vaan onneksi pyöräilijä lopulta kyllästyi omaan huutoonsa ja katosi teilleen sen jälkeen, kun muutkin ohikulkijat alkoivat osallistua tähän rakentavaan keskusteluun. 

Vastapäisen talon alakerran maalikauppa syttyi kerran tuleen. Meikä havahtui mustaan savuun ja ikkunasta pöllähti vastaan hillitön kuumuus. Ko. rakennuksen yläkerran huoneistojen asukkaat huusivat ikkunoissa ja kattoikkunasta joku oli jo paennut katolle yrittäen päästä toisen talon katolle. Palokuntakin lopulta tuli paikalle, ensin toki hoidettiin muodollisuudet, eli siinä ne urheat miehet kättelivät ja pussasivat toinen toisensa! Ja jengit huutaa ikkunoissa ja katolla! Mutta kun kohteliaita ollaan, niin hyvät tavat ensin. Ennenkuin ketään edes pelastettiin, murtauduttiin kaupan edessä olevaan autoon ja siirrettiin se fiksuna pois, ettei se räjähdä. Sitten eikun sammutusletkua kauppaan ja lopulta alettiin myös pelastelemaan niitä paniikissa olevia ihmisiä. Kenellekään ei onneksi käynyt kuinkaan, katoilla pakeneva asukaskin saatiin turvaan. 

Samaisessa, restauroidussa talossa asuu nykyisin auton äänitorven päällä istuva ulkomaanelävä. Hänellä on siinä talon edustallaan autolleen paikka, vaan jos joku on uskaltautunut siihen parkkeerata, niin siinä kaikki sitten kuuntelemme illan raikkaita äänimerkkejä. Sillä miehellä on pinna kireällä muutoinkin, jos on ahdas paikka peruuttaa autoa parkkiin, niin siinä saa takana oleva puu kyytiä ja vauhdilla, samoin kuin edessä parkissa oleva autokin. 

Onneksi täältä kuitenkin pääsee päivien ajaksi töihin!

Jälleen on aika tuskailla, kun poliisien barrikaadit ovat sulkeneet EU kompuusin kadut pariksi päiväksi huippareiden ajaksi ja ohjaavat liikenteen toisaalle. Ja se onkin sitten aikamoista soppaa! Sillä soppaa tämän maan liikenne on ihan riittävästi jo muutenkin! 

Nämä käpäset pikkukadut EU kompuusin ympäristössä eivät mitenkään vedä sujuvasti tämän kaupungin automäärää, joten sen seurauksena kotikadultani saakka (reilu kilometrin matka) ovat autojonot madelleet pitkin aamua. Busseja ei siltä suunnalta kannata käyttää, jos haluaa ehtiä ennen lounastaukoa töihin. STIB’in busseja (paikallinen HKL) siellä nökötti useampikin kappale muiden autojen seassa odottelemassa, että pääsevät 20 senttiä eteenpäin. 

Kun huippari alueen kadut on suljettu, ei niille tietenkään pääse kukaan ilman kulkulupaa, jolloin muut kuin alueella työskentelevät joutuvat kiertämään melkoisen matkan päästäkseen omiin päämääriinsä. Siinä on varmaan moni paikkoja tuntematon ihan pihalla. Ja koska kaikki lähistön roskakorit on teipattu pommien pelossa, alkaa kulmakunta olla aika törkyisen näköinen, autojonojen seassa seikkailevien eksyneiden turistien hämmästellessä komeutta. 

Että tänään vielä hermoromahduksen partaalla olevat autoilijat jonoissaan tööttäilevät toisillensa ahkeralla kädellä ja helikopterit säestävät melusaastetta, kunnes diplomaattiautot tulevat ja kärräävät tärkeimmät huippari-ihmiset poliisisaattueessa takaisin lentokentälle ja rauha palaa EU kompuusiin. Ihanaa!

Käväisin lauantaina Brysselin keskustan ostoskadulla tarkoituksenani shoppailla ihan kaikessa rauhassa ja sovussa maailmankaikkeuden kanssa. Vaan ei täällä asiat ihan niin yksinkertaisesti mene.  

Jo bussipysäkillä, matkalla keskustaan, jouduin mummokärrypataljoonan tuuppimaksi, sillä pysäkkimme on epähuomiossa sijoitettu heidän pääväylälleen. Ja koska kaikille “Pardon, pardon” –mumisijoille olen tässä maassa aina ollut täysin näkymätön luojan luoma, ei tässäkään tapauksessa ollut sijaa poikkeukselle. 

Kivuntuoton aste noin yleisesti on samantekevää, voi tönäistä toista kipeästi kyynärpäällä (koska ko. henkilön pitää ehdottomasti päästä itse ensin tai vaikkapa vain sinun edellesi, vaikkei takana tulisi ristin sielua!), voi talloa toisen jalkumet tai ihan vain perinteisesti kävellä suoraan päin. Myös lastenrattaita voi kätevästi käyttää erilaisiin sadistisiin toimiin täpötäydellä kauppakadulla, liukuportaissa ja ovissa. Ja kaikesta selviää yksinkertaisesti vain sanomalla “Pardon”. Jos nyt sitäkään ehtii tai vaivautuu sanomaan. Ei sillä, etteikö lastenrattaita saisi kauppakadulla näkyä, silti minusta on sulaa hulluutta tuoda rattaissa lapsia sellaiseen hullunmyllyyn. Minä en toisi. Aamuisin siellä voisi ehkä rattaiden kanssa vielä liikkua turvallisesti. 

Mikä parasta, näkymätön kun olen, kerran minut jopa tuupattiin pois kenkäkaupan näyteikkunaa katsomasta, kun “Pardon” –ihmiset halusivat katsoa samaa kohtaa. Silloinen suomalainen seuralainen poltti päreensä ja aiheesta! Mutta eihän “Pardon” – ihminen sellaista käsitä. 

Siellä täpötäydessä kaupassa, jossa sitten olin tuupittavana, tuli kuuma, nälkä ja kärsivällisyyskin selkeästi asetettiin sellaiselle koetukselle, että ajatus kivasta shoppailusta oli mennyttä ja piti paeta paikalta.

Lopulta minäkin sitten päädyin leikkimään blogi -ajatuksella ja sen seurauksena sain sitten viimeyönä sellaisen luotuakin. Ystäväni blogi innosti tähän.

Tämä on ihan kiva juttu ja todennäköisesti täytän sitä omilla turhilla jutuillani, joista otan kierroksia. Saavatpahan ystävät ja sukulaiset sitten nauraa huonoa kärsivällisyyskykyäni ja ja meteliäni kaikkea sitä vastaan,  mikä on epistä. Joskus varmaan turhaakin turhemmista syistä. Vaan elämä on sellaista, joskus pitää aloittaa pienistä jupinoista ja päästää ne ulos, etteivät kasva päätä halkaisevaan kokoonsa.

Toki kerron iloisistakin asioista, nehän tekevät päivän ja saa hymyilemään.

Tänään aurinko paistaa Belgian leveysasteilla ja päivä on muutenkin ok. Hyvä shoppailupäivä. Joten eikun kaupungille. Hyvää päivänjatkoa.